Ihannepaino?

Oon näinä päivinä ollut tuhannen tyytymätön olemukseeni. "Maailman ihanimmasta naisesta" ei ole paljoa jäljellä. Syynä on treenin puute ja liika herkuttelu. Eihän tästä tule mitään, että työ haittaa harrastustoimintaa! Onneksi enää kuukausi tätä kesäduunia jäljellä ja sitten voin palata opiskelijan onnelliseen arkeen: aamutreeneihin. Kesällä treenaamisesta ei ole väsymyksen ja istumatyön jumittamien pakaroiden vuoksi tullut oikeen mitään ja oon palannut siihen helkutin noidankehään, että kun ei treenit suju, niin syömisetkin repsahtelee. Ja mieliala on luonnollisesti melkoisen down. Tuttua?
Tässä ei nyt ole kyse siitä, "kuinka me naiset ollaan niin tyytymättömiä kroppiimme ja pitäisi hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme ja kauneusihanteet pilaavat nuorten naisten terveyden - ensin skinny ja nyt superfit jne jne...". Ei sillä, etteikö edellinen olisi pitkälti tottakin. Ja tottakai mullakin turhautuneisuus johtuu paljon myös rakkaudesta lajiin eli harrastamaani yleisurheiluun, jossa olisi haaveena vielä kerran näpäyttää liiton miehiä ja penkkiurheilijoita palaamalla pitkän tauon jälkeen hiekkakasalle, mielellään kuuden metrin viivan toiselle toiselle puolelle. Tämä tyytymättömyys kuitenkin johtuu siitä, että mä en tunne oloani hyväksi, kun kroppa on tällaisessa kunnossa. Vaatteissa ei ole mukavaa, väsyttää, ketuttaa, pier... pyörryttää, selkään sattuu, askel on raskas. Listasta saisi vaikka kuinka pitkän. Pointti on se, että mä en tunne oloani mukavaksi kehossani. Oikeastaan jopa niin, että en tunnista tätä kehoa omakseni. Mä en oo mun ihannepainossani, that's the point.
Meillä kaikillahan on fysiologisesti ikioma ihannepainomme, minkä kroppa pyrkii pitämään tilanteesta riippumatta suunnilleen samana. Lihomista se ei pidemmän päälle estä, mutta jos pyrkii laihduttamalla johonkin tiettyyn, ihannepainoa kevyempään, muottiin, niin se on jo huomattavasti vaikeampaa.
Mä tiedän suunnilleen, mikä mun ihannepaino on. Se ei ole paino, jossa peiliin katsoessa en näkisi missään mitään ylimääräistä, eikä se ole myöskään tavoitepaino, mihin kisoja ennen tähtään. Ja ainahan meillä naisilla on (valitettavasti) jokin projekti menossa. Mutta mun ihannepainossa musta TUNTUU HYVÄLTÄ. Tuntuu, että liikunnasta, ruuasta ja elämästä nauttii ihan eri lailla. Olo on tarpeeksi kevyt. Tällä hetkellä otaksun painavani jotain viis kiloa yli ihannepainostani. Ei siis ole ihme, jos tuntuu huonolta. Jos "jo viiden prosentin painonpudotus auttaa taistelussa sydän- ja verisuonitauteja vastaan", niin vähintään yhtä paljon se auttaa yleiseen mielialaan.
Miten ajattelin ihannepainooni taas päästä? Sehän siinä onkin, kun se on oikeastaan niin helppoa. Ei tarvita ihmedieettejä ja nälkäkuuria vaan tavallista, terveellistä mutta hyvää ruokaa, liikunnan iloa ja teollisen herkkuosaston sivuunjättämistä. Pari palaa tummaa suklaata tottakai kuuluu jokaiseen päivään, älkää luulko, että siitä luopuisin!  Näillä eväillä, ja välillä itsetehdyllä marjapiirakalla herkuttelulla, uskon, että pitäisi onnistua. Jos vaan saan pääkopan pari päivää pysymään mukana, niin loppu menee omalla painollaan. Näin se on ennenkin käynyt. Wish me luck!
Ihannepaino on kuitenkin siinä mielessä suhteellinen käsite ja jännä asia, että kaikille askeleen keveys ei ole se olotilan tärkein mittari. Luin juuri työpaikalla Anna-lehden haastattelun, jossa yksi nainen kertoo siitä, kuinka hän parikymppisenä yritti pysyä mallin mitoissa ja oli onneton - ajatteli ruokaa koko ajan. Hän koki, että hoikkana pysytteleminen oli vaikeaa, koska se ei ollut luontaista hänelle. Hänen fysiologinen ihannepainonsa luultavasti olikin mallinmittoja paljon korkeampi ja hänen elämänsä ja nautinnon kokemuksensa sopivat nykyään siihen paljon paremmin. Tämä ei edelleenkään tarkoita, etteikö liikunta ja kohtuullisessa painossa pysyminen olisi terveyden kannalta tärkeää. Joskus nämä asiat vain pitää laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.  Tärkeintä on, että ihminen on o_n_n_e_l_l_i_n_e_n siinä kropassa, missä elää.
No joo, onnellisuus kokonaisuutena on sitten jo ihan toisen blogitekstin juttu, mutta etteköhän saaneet juonesta kiinni. Toivottelen teille kaikille keveitä askelia ja herkullisia päiviä!

Maailman ihanin nainen

Jos ette huomanneet, niin viime viikolla vietettiin Seinäjoella Tangomarkkinoita. Tuulipukukansa sonnustautui kesämekkoihin ja tanssikenkiin luoden tangon taikaa. Tangokuninkaan ja -kuningattaren kisailukarkeloita en niin seurannut, mutta sen sijaan aistin yleistä tunnelmaa. Tänä vuonna ei ilmeisesti ollut edes niin paljon rähinöitä kuin yleensä - liekö syynä mahtava aurinkoinen ilma, joka sai ihmiset hyvälle tuulelle. Ainakin karavaanarialueella oltiin hilpeällä mielellä, kun lenkkeilin ennen oman viikonlopun vieton aloittamista sen reunoilla. "Noora on maailman ihanin nainen! ...Niin kuin tämä lenkkeilijä myös!", kuului varttuneemman miehen suusta, kun kävelin asuntovaunun ohi. Jes, mä oon ihanin yhdessä kera Nooran! Jos oli suupielet vielä raskaan työviikon jälkeen mutrulla, niin kyllä ne aika nopeaa tollasesta kohteliaisuudesta nousivat ylöspäin. ;) On se mukavaa, kun ihmiset ovat iloisia.
Vuosi vuoden perään asuntovaunulla tai -autolla tangoilemaan tulevissa pariskunnissa on jotain todella suloista. Onhan jokaiselle porukalle ääneen lausumattomalla sopimuksella varattuna aina samat karavaanipaikatkin. Jos Miettisten paikalle yhtäkkiä tuleekin Niemiset, niin kyllä vieressä olevat Korhoset siitä huomauttavat! Työkaverini kertoi tapauksesta, jolloin yksille niemisille oli käynyt huonosti ja joku oli käynyt peruuttamassa asuntovaununsa heidän vakiopaikalleen. Siinä meinasi tangofiilis lopahtaa heti alkuunsa, mutta kun perheen rouva kuuli, että yhdellä vapaalla paikalla oli joskus Jari Sillanpää leiriytynyt, niin johan se toinen paikka kelpasi! Siihen asti, kunnes luvaton vaunu oltiin saatu pois heidän omalta paikaltaan, tietenkin. Vaikka näistä asioista voi hyvällä - ja joskus pahallakin - heittää vitsiä, ovat Tangomarkkinat varmasti monelle siellä käyvistä vuoden kohokohta. Ja saavathan nuo käsi kädessä kulkevat vanhat pariskunnat ainakin minun mieleni lempeäksi.
Itsehän kävelin illan kylmetessä käsikynkkää serkkujen kanssa. Meillä oli nimittäin serkkutyttöjen viikonloppu tangoilujen hengessä. Jälleen saatiin todeta, että mitä serkumpaa, sitä herkumpaa - esimerkiksi metrilakut tekivät tangotorilla kovasti kauppansa. Oon kyllä niin onnellinen, että mulla on serkkuja ystävinä! Me ollaan vuosien varrella kasvettu yhä läheisimmiksi - tavallaan melko erilaisiksi, mutta hyvällä tavalla yhtä hulluiksi. Ja jotenkin mulla on pidempään jo ollut sellainen fiilis, että vaikka koko muu maailma hylkäisi, niin serkkuihini voin aina luottaa. Kiitos, että olette olemassa!
Potentiaalisia tanssittajia ei meille hirveästi näkynyt, mikä oli harmi, koska tanssiminen on oikeasti niin kivaa! Lavatanssikärpänen puraisi jälleen kerran, ja saa nähdä, josko ensi syksynä treeniohjelmaan kuuluisi taas lavatanssit Paavo Nurmen tapaan. Valmentajani on nimittäin kertonut, että kyseinen huippu-urheilijamme treenasi pohkeet kuntoon tanssimalla. Liekö tuo totta vai ei, mutta ainakin mielenterveydelle tanssi on hyväksi: fyysinen läheisyys, musiikki, liikunta ja juttuseura kaikki samassa paketissa! Kunpa tuo katoava kansanperinteemme, lavatanssit, tulisi taas uudelleen huutoon!

Nimen selvennys

Nyt ollaan jännän äärellä, sillä tästä eteenpäin minäkin kuulun heihin: pelottaviin bloggareihin. Tunnukset luotiin jo viime vuoden elokuussa, mutta ajatusta piti vielä sen jälkeen kypsytellä ”jonkin aikaa”.  Viimeisinä viikkoina aloittamisen lykkääntyminen johtui siitä, ettei mulla ollut vielä tahtomaani taustakuvaa. Ja viimeisinä päivinä siitä, että onnistuin sählätessäni poistamaan jo melkein valmiiksi kirjoittamani aloitustekstin.

Tämä ei tule olemaan mihinkään tiettyyn teemaan sitoutunut blogi. Kirjoitukseni tulevat käsittelemään, ei enempää eikä vähempää kuin, elämää; Elämää sen iloineen ja suruineen, epäkohtineen ja mahtavuuksineen. Voisi sanoa, että tästä tulee sellainen avautumisblogi. Mutta toisin kuin avautumisella yleensä käsitetään, täällä kirjoitetaan sekä hyvistä että huonoista asioista. Koska eihän pelkästä valittamisesta ole mitään iloa! Tietenkin omat kiinnostuksen kohteeni ja minulle tärkeät asiat vaikuttavat siihen, mistä vinkkelistä sitä elämää katsotaan. Terveys, urheilu ja ystävät muodostavat omassa elämässäni sellaisen triangelin, jossa yhdenkin osan heikkous saa koko soittimen epäkuntoon. Ja voin kertoa, että ei tämä elämä ihan aina ole ollut pelkkää tanssia ja laulua - vaikka molemmat niistäkin ovat lähellä sydäntäni.

Voisin vähän selventää tuota blogin nimeä. Mitkä ihmeen poistetut päärynät? Tämä liittyy ensimmäiseen avautumisaiheeseen, mikä tuli mieleen, kun ajatusta blogin aloittamisesta päässäni pyörittelin.

Viime vuoden loppukesästä olimme seuralaiseni kanssa rantakylpylässä erään minulle kovin rakkaan järven rannalla. Maisemat olivat ihanat ja sydämeni täyttyi kauneudesta ja haikeista muistoista, mutta… Kuten yleensä hotelleissa, tämänkin hotellin yöpymishintaan kuului ylellinen hotelliaamiainen. Jälleen kerran pistin merkille, kuinka ihmiset hotelliaamiaisella käyttäytyvät: ruokaa kasataan lautaselle kukkuroittain, vähän maistetaan ja loput jätetään. Onhan kaikesta jo etukäteen maksettu! Lapsiperheiden pöytien jätöksistä ymmärrän ne lasten osuudet, mutta kun paljon suuremmat ruokakasat jää aikuisten kohdalle. No, me koitettiin olla mukavia ja ekologisesti hyviä tyyppejä: yhtään ei jäänyt meidän pöytään syömätöntä ruokaa ja astiatkin laitettiin mahdollisimman siististi pöydälle kasaan, jotta ne ois helppo kerätä. Yhden päärynän verran olin kuitenkin arvioinut mahalaukkuni venyvyyden väärin ja ajattelin sen sitten ottaa mukaan matkaevääksi. Tyytyväisinä kävelimme pois aamupala-alueelta, kun yksi hotellin ravintolatyöntekijöistä pysäytti meidät: ”Anteeksi, tuon te joudutte jättää tänne.” En ensin tajunnut, että mitä, ja kysyinkin, että mitä tämä työntekijä tarkoitti. ”Niin meillä saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta ruokaa ei saa ottaa mukaan.” Siinä vaiheessa tajusin, että nyt puhuttiin kädessäni olevasta päärynästä. Kysyin sitten vähän ällistyneenä, että mitä mä sille päärynälle sitten teen. ”No sä voit laittaa sen tuohon biojäteastiaan.” ”Et oo tosissas!”, pääsi mun suusta, mutta ihan tosissaan tämä työntekijä oli. Sinne meni kelpo päärynä. Biojäteastiaan. Ainut ”jäte”, mitä meidän pöydästä jäi. Kiitos ja näkemiin. Ei tässä maassa vaan aina periaatteet ja järkevä käytäntö kohtaa.

Että sellainen tarina. Lisää päärynän kaltaisia ja täysin erilaisia juttuja myöhemmin. Tervetuloa seuraamaan mun ajatuksia elämästä!