Uskaltakaa tuntea!

Vain kohtaamalla vaikeat tunteesi, voit antaa tilaa lämpimille. 

Loput ajatukset jätän jokaisen omaan filosofiaan. 

Love.

Lehmänlannan tuoksahdus

Maalle tullessaan useimmat ihmiset varmaan kauhistelevat sitä p*skan hajua, mikä eteen saattaa tulvahtaa. En itsekään yleisesti ole mikään ulosteiden ystävä, mutta siskon kanssa tässä todettiin, että tietty p*skan tuoksu on vain hyvä. Se tuo mieleen mummolan navetan ja ylipäätään tuon pienen ja niin rakkaan tuppukylän tunnelman. Tämä oikeanlainen p*ska tuoksuu lämpimälle, hieman savuisalle, ei pistävälle, kuten vaikkapa sikalan p*ska. Savun sivuaromi hajuun tulee tietenkin ilman mukana kulkeutuvasta kulotussavusta tai vanhan maaseudun puuenergian käytöstä, joskus jopa ihan mummolan saunasta. Tällä viikolla lenkkeillessämme kotikonnuilla eteen tuli melkein tällainen oikeanlainen tuoksahdus. Siinä sitten molemmat myhäilimme ja haistelimme ilmaa, kunnes totesimme, että ei sitä hyvää p*skaakaan määräänsä enempää sieraimiinsa vetele. Hajut ovat kuitenkin muistojen parhaimpia virkistäjiä, joten tällä selitämme kummallisen mieltymyksemme tiettyihin maalaistuoksuihin. 

Maalla on kuitenkin muutenkin mukavaa. On ihanaa olla päivät pitkät meikittä ja verkkari-kollarivaatetuksessa. Tähän tyyliin: 

Addun tiimissä jo vuodesta 1999

Adidaksen vaatetus ei kyllä petä - noi kuvan kuteet ovat tosiaan mulla olleet jo kohta viisitoista vuotta. Huppari on odottanut uutta aikaansa kaapissa. Sehän on ostettu siihen aikaan, kun ala- ja vielä yläasteellakin ylisuuret hupparit olivat kuuminta muotia. Neljästä isosta hupparistani kaksi on nykyään isän käytössä, mikä kertoo hieman siitä, miten isoja ne todella pikkutytölle olivat! Verkkareitten kestävyydestä kertoo puolestaan se, että ne on varmaan yli kymmenen vuotta olleet isän käytössä tässä välissä, kunnes varastin ne takaisin omaan kotirentoiluvaatevarastooni.

Kaikista parasta tämänkertaisessa pidemmässä kotikotivierailussani oli joka tapauksessa yhdistetty pyörä-, puolukka- ja lounasretki kotiseudun korkeimpiin maisemiin. Välihuomautuksena pakko mainita, että koska ollaan Etelä-Pohjanmaalla, niin noi korkeudet ei siis mitään ihan hirveitä ole. Seuraavassa kuvassa ollaan lähdössä polkemaan:

Tyylitajuiset mammat valmiina marjamettään

Poljettiin systerin kanssa sellaiset 13 kilometriä puolukkapaikalle, missä isä ja "vävypoika" (siskon poikaystävä) jo odottelivat auton kanssa. Oli ihan mielettömän kokoisia puolukoita! Ja mustikoitakin sen verran, että sai huulet sinisiksi. Koska nälkä alkoi kuitenkin jo hiipiä nahan alle, niin lähdettiin vajaan 10 litran saaliin jälkeen näköalapaikalle ja syömään. Ensin katsastettiin ympäristö: 

KII-karit!

 

Ei näkynyt karhuja ja siksi voitiinkin alkaa virittelemään nuotiota ja eilisen keittoa sekä alkupalanakkeja: 

Nälkäiselle maistuu

Jälkkäriksi meillä oli vielä kahvii ja pullaa sekä vähän tummaa suklaata. Ai että, lähettiin siis ulos syömään oikeen monen ruokalajin lounas!

Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikään mennessä olen huomannut kehittäneeni itselleni yhden vakavan riippuvuuden: raitisilmariippuvuuden. Asun siis suurimman osan vuodesta Suomen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, keskustan tuntumassa. Välillä tuntuu siltä, kun siellä ei saisi oikeaa ilmaa ollenkaan ja jossain vaiheessa kaipuu maalle kasvaa niin suureksi, että sinne on vain pakko päästä. Rakastan kyllä opiskelukaupunkiani - Suomen kaupungeista se on mielestäni ylivoimaisesti paras. Mutta siellä on vaan liikaa autonpirulaisia, ja joskus ihmisiäkin. Onneksi aina välillä voi hypätä junaan ja matkustaa E-P:n lakeuksille ja metsän siimeksiin! 

Tämmöistä ällömaalaiskansallisromantiikkahössötystä tällä kertaa! Vielä päivän nautiskelen kotikodin rauhasta ja sit palaan kaupungin sykkeeseen ja ehkä jossain vaiheessa, ja vähän pienemmällä väliajalla kuin viimeksi, kirjoittelen jotain ihan muuta. Värikkäitä, raikkaita ja oudon lämpimiä syksyisiä päiviä teille kaikille! 

-L

Sotkuja ja mokkapaloja

Tänään oli leipuripäivä. Ja sähläripäivä. Työskentelen viimeistä viikkoa kesäduunissa ja lupasin jo jonkin aikaa sitten leipoa ennen lähtöäni työkavereille mokkapaloja toistaiseksi parhaalla reseptillä, mihin oon törmännyt. Ajattelin, että tänään on aikaa, kun urheilujen suhteen on lepoiltapäivä (aamulla kävin kuitenkin tekemässä pikkulenkin, samoin kuin eilenkin, jee!) ja tässä illalla ois tarkotus vaan foamrollata kankkuja ja reiden ulkosyrjiä sekä pohkeita auki. Pakko tähän väliin huomauttaa, miten järkyttävä voi olla ero terveellisen elämän ja pullamössöelämän välillä: ei tarvita ku pari päivää hyvää treeniä ja terveellistä ruokaa, niin tuntuu jo paljon paremmalta. Ylimääräiset kilotkin hyväksyy helpommin, kun tietää, että ne pikku hiljaa alkaa taas katoamaan. No joo, myönnetään, että raavin kyllä mokkakuorrutekattilan viimeistä piirtoa myöten tyhjäksi, mutta se kuuluu osana leivontaan, eiks vaan?

Musta on niin kiva leipoo tonne töihin - mulla on ollut aivan uskomattoman mukava työpaikka ja harmi on sieltä lähteä. Toivottavasti pääsisin vielä sinne palaamaan ja moikkaamaan mahtavia ihmisiä. Yks mun työkavereista on keliaakikko ja aattelin, että kerrankin hänet otetaan huomioon ja tein mokkapaloista täysin gluteenittomia. Mun sympatiat on keliakiaa sairastavien puolella, koska omassa suvussakin sitä esiintyy niin paljon ja hyvin todennäköisesti se multakin joskus vielä todetaan. Toivottavasti vaan toi piirakka onnistu gluteenittomista jauhoista yhtä hyvin kuin ennenkin!

Mokkalevy odottaa leikkaamista.

Mutta ei vissiin kokonaan voi tehdä hyvää yhtenä päivänä. Olin niin tohkeissani noiden mokkapalojen leipomisen kanssa, etten tänään viitsinyt ottaa päikkäreitä, kuten yleensä teen joka päivä. Se oli virhe, koska väsyneenä mulla ei pysy tavarat ikinä käsissä... Siinä sitten join kahvia mun kesäkämppiksen eli hyvän ystäväni sohvalla. Pieni suullinen oli kahvia vielä jäljellä kupissa, kun nousin lähteäkseni leipomaan ja onnistuin kaatamaan loput siihen kerman väriselle sohvalle... Ihan hirveetä! Manasin pitkät litanjat ja melkeen aloin itkemään kuin pikkulapsi. Mutta mun ystävä - vitsit mikä tyyppi! Se ei ollut moksiskaan vaan tarttui heti toimeen puhdistamaan kostealla Fairy-rätillä sohvaa. Miten ihminen voi olla noin tyyni?! Moni nainen ois varmasti hermostunut. Ellei syyttävällä tavalla niin ainakin pikkupaniikissa. Mutta mun ystävä vaan lohdutteli mua, ettei mitään hätää, ja jaksoi hymyillä koko ajan. M, oot ihan mahtava ihminen! <3 Ja onneksi sohvaki tällä hetkellä näyttää siltä, että kahvitahrat todellakin lähtivät, huh!

Tällaisia arkipäivän kommelluksia tällä kertaa. Nyt lähden tsekkaan yleisurheilun MM-kisapäivän viimeiset hetket ja huoltaan samalla kroppaa. Myöhäisiltaan jää vielä mokkapalojen leikkaaminen. Kahvisuklaisia terveisiä!

Miten musta tuli tämmönen?

Nature vs. nurture. Perimä vai ympäristö? Miten meistä tulee sellaisia ihmisiä kuin olemme? Psykologiassa tätä ollaan koitettu selvittää jo vaikka kuinka kauan ja aiheesta löytyy pilvin pimein kirjoituksia. Viimeisimpien itse lukemieni tekstien valossa juttu menee suunnilleen näin: Meille on syntymälahjaksi suotu joku tietynlainen temperamentti, käyttäytymis- ja toimintatyyli. Temperamentti toimii pohjana persoonallisuuden kehitykselle, mikä puolestaan tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Taustalla on siis perimä, mutta ympäristö muokkaa "lopullisen" persoonallisuuden. Lainausmerkeissä siksi, että jotkut ovat sitä mieltä, että persoonallisuus itse asiassa kehittyy koko elämämme ajan. Kuitenkin aivojen kypsymistä ajatellen otsalohko, persoonallisuuden neurologinen tyyssija, kehittyy valmiiksi noin 25 ikävuoteen mennessä. Tämän jälkeen siis oletetaan, että ihmisen persoonallisuus ei enää sen kummemmin muutu.

Olemme ystävieni kanssa viime aikoina pohtineet, että miten meistä on voinut tulla tällaisia ihmisiä, vaikka vanhemmat ovat mitä ovat. Tai no ystävilläni pohdinta on ollut tällaista, omalla kohdallani lähtökohdat ovat hieman erilaiset. Ehkäpä ihmisistä keski-iän jälkeen tulevat pahimmat puolet esiin, en tiedä. Mutta sen jälkeen, mitä asioita ystäväni ovat vanhemmistaan valittaneet, olen itsekin todennut, että "miten susta on voinut tulla tommonen?". Tarkoittaen, että miten toisesta on tullut noin mahtava ihminen. Ehkä vanhemmat ovat kuitenkin tehneet oikeita asioita oikeaan aikaan. Tai ehkä ystävilläni on joku piilevänä peritty "hyvä ihminen" geeni. Tai he ovat kotona vanhempiaan tarpeeksi katseltuaan miettineet, että "tommonen en ainakaan halua olla". Tarkoitus ei ole todellakaan tässä dissata kenenkään vanhempia. Yksikään tapaamistani ystävieni vanhemmista ei ole ollut mikään idiootti vaan pikemminkin kaikki ovat olleet omalla tavallaan mukavia. Kyse on elämänkatsomuksellisista asioista ja erilaisista käyttäytymistavoista. Niin, persoonallisuudesta.

Tosi usein tulee itse mietittyä, olisinko kovastikin erilainen ihminen, jos elämässäni asiat olisivat tapahtuneet toisin. Jos en olisi kokenut elämäni aikana niin isoja menetyksiä. Toisaalta voin miettiä asiaa myös siltä kantilta, että olisinko kovastikin erilainen ihminen, jos elämääni ei olisi siunaantunut niin mahtavia ihmisiä! Ystäviä, jotka tuovat minusta parhaat puolet esiin.  Juuri tänään eräs alan ammattilainen kysyi minulta, että urheilun ja ”suuren kognitiivisen kapasiteetin” lisäksi, mitkä ajattelen olevan voimavarojani. Osasin heti vastata, että useat läheiset ystävät. Se, että minulla on niin monta ihmistä, joille voin puhua melkein kaikesta. Samalla kuitenkin pohdin, että jos olisin luonteeltani erilainen ihminen, ei mulle varmaan olisi kertynyt niin hyviä ihmisiä ympärille. Ehkä se siis kuitenkin on peruspositiivisuus, mikä tuo kaikkea hyvää elämääni. Myös syvimmissä soissa rämpiessäni oon onnistunut tutustumaan ihmisiin, jotka lopulta ovat mut kuivalle maalle räpiköimään nostaneet. Sillä räpiköimistähän tämä elämä edelleen osin on, mutta aurinko paistaa silti helpommin kuivalle maalle kuin suonsilmiin. No joo, menee liikaa vertauskuviin.

Lähdin kirjottaan tätä tekstiä suuret ajatukset mielessäni, mutta näin vain taitaa luovuus jäädä kesken. Ehkä silti jotain saitte irti ja voitte pysähtyä pohtimaan, ootteko oman tienne kulkijoita vai löytyykö suvusta kuitenkin joku, joka olisi ollut samankaltainen. No, jos ei, niin voidaan siteerata yhden rakkaan ystäväni suusta kuulemaani lausahdusta: perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. :)

Ihannepaino?

Oon näinä päivinä ollut tuhannen tyytymätön olemukseeni. "Maailman ihanimmasta naisesta" ei ole paljoa jäljellä. Syynä on treenin puute ja liika herkuttelu. Eihän tästä tule mitään, että työ haittaa harrastustoimintaa! Onneksi enää kuukausi tätä kesäduunia jäljellä ja sitten voin palata opiskelijan onnelliseen arkeen: aamutreeneihin. Kesällä treenaamisesta ei ole väsymyksen ja istumatyön jumittamien pakaroiden vuoksi tullut oikeen mitään ja oon palannut siihen helkutin noidankehään, että kun ei treenit suju, niin syömisetkin repsahtelee. Ja mieliala on luonnollisesti melkoisen down. Tuttua?
Tässä ei nyt ole kyse siitä, "kuinka me naiset ollaan niin tyytymättömiä kroppiimme ja pitäisi hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme ja kauneusihanteet pilaavat nuorten naisten terveyden - ensin skinny ja nyt superfit jne jne...". Ei sillä, etteikö edellinen olisi pitkälti tottakin. Ja tottakai mullakin turhautuneisuus johtuu paljon myös rakkaudesta lajiin eli harrastamaani yleisurheiluun, jossa olisi haaveena vielä kerran näpäyttää liiton miehiä ja penkkiurheilijoita palaamalla pitkän tauon jälkeen hiekkakasalle, mielellään kuuden metrin viivan toiselle toiselle puolelle. Tämä tyytymättömyys kuitenkin johtuu siitä, että mä en tunne oloani hyväksi, kun kroppa on tällaisessa kunnossa. Vaatteissa ei ole mukavaa, väsyttää, ketuttaa, pier... pyörryttää, selkään sattuu, askel on raskas. Listasta saisi vaikka kuinka pitkän. Pointti on se, että mä en tunne oloani mukavaksi kehossani. Oikeastaan jopa niin, että en tunnista tätä kehoa omakseni. Mä en oo mun ihannepainossani, that's the point.
Meillä kaikillahan on fysiologisesti ikioma ihannepainomme, minkä kroppa pyrkii pitämään tilanteesta riippumatta suunnilleen samana. Lihomista se ei pidemmän päälle estä, mutta jos pyrkii laihduttamalla johonkin tiettyyn, ihannepainoa kevyempään, muottiin, niin se on jo huomattavasti vaikeampaa.
Mä tiedän suunnilleen, mikä mun ihannepaino on. Se ei ole paino, jossa peiliin katsoessa en näkisi missään mitään ylimääräistä, eikä se ole myöskään tavoitepaino, mihin kisoja ennen tähtään. Ja ainahan meillä naisilla on (valitettavasti) jokin projekti menossa. Mutta mun ihannepainossa musta TUNTUU HYVÄLTÄ. Tuntuu, että liikunnasta, ruuasta ja elämästä nauttii ihan eri lailla. Olo on tarpeeksi kevyt. Tällä hetkellä otaksun painavani jotain viis kiloa yli ihannepainostani. Ei siis ole ihme, jos tuntuu huonolta. Jos "jo viiden prosentin painonpudotus auttaa taistelussa sydän- ja verisuonitauteja vastaan", niin vähintään yhtä paljon se auttaa yleiseen mielialaan.
Miten ajattelin ihannepainooni taas päästä? Sehän siinä onkin, kun se on oikeastaan niin helppoa. Ei tarvita ihmedieettejä ja nälkäkuuria vaan tavallista, terveellistä mutta hyvää ruokaa, liikunnan iloa ja teollisen herkkuosaston sivuunjättämistä. Pari palaa tummaa suklaata tottakai kuuluu jokaiseen päivään, älkää luulko, että siitä luopuisin!  Näillä eväillä, ja välillä itsetehdyllä marjapiirakalla herkuttelulla, uskon, että pitäisi onnistua. Jos vaan saan pääkopan pari päivää pysymään mukana, niin loppu menee omalla painollaan. Näin se on ennenkin käynyt. Wish me luck!
Ihannepaino on kuitenkin siinä mielessä suhteellinen käsite ja jännä asia, että kaikille askeleen keveys ei ole se olotilan tärkein mittari. Luin juuri työpaikalla Anna-lehden haastattelun, jossa yksi nainen kertoo siitä, kuinka hän parikymppisenä yritti pysyä mallin mitoissa ja oli onneton - ajatteli ruokaa koko ajan. Hän koki, että hoikkana pysytteleminen oli vaikeaa, koska se ei ollut luontaista hänelle. Hänen fysiologinen ihannepainonsa luultavasti olikin mallinmittoja paljon korkeampi ja hänen elämänsä ja nautinnon kokemuksensa sopivat nykyään siihen paljon paremmin. Tämä ei edelleenkään tarkoita, etteikö liikunta ja kohtuullisessa painossa pysyminen olisi terveyden kannalta tärkeää. Joskus nämä asiat vain pitää laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.  Tärkeintä on, että ihminen on o_n_n_e_l_l_i_n_e_n siinä kropassa, missä elää.
No joo, onnellisuus kokonaisuutena on sitten jo ihan toisen blogitekstin juttu, mutta etteköhän saaneet juonesta kiinni. Toivottelen teille kaikille keveitä askelia ja herkullisia päiviä!

Maailman ihanin nainen

Jos ette huomanneet, niin viime viikolla vietettiin Seinäjoella Tangomarkkinoita. Tuulipukukansa sonnustautui kesämekkoihin ja tanssikenkiin luoden tangon taikaa. Tangokuninkaan ja -kuningattaren kisailukarkeloita en niin seurannut, mutta sen sijaan aistin yleistä tunnelmaa. Tänä vuonna ei ilmeisesti ollut edes niin paljon rähinöitä kuin yleensä - liekö syynä mahtava aurinkoinen ilma, joka sai ihmiset hyvälle tuulelle. Ainakin karavaanarialueella oltiin hilpeällä mielellä, kun lenkkeilin ennen oman viikonlopun vieton aloittamista sen reunoilla. "Noora on maailman ihanin nainen! ...Niin kuin tämä lenkkeilijä myös!", kuului varttuneemman miehen suusta, kun kävelin asuntovaunun ohi. Jes, mä oon ihanin yhdessä kera Nooran! Jos oli suupielet vielä raskaan työviikon jälkeen mutrulla, niin kyllä ne aika nopeaa tollasesta kohteliaisuudesta nousivat ylöspäin. ;) On se mukavaa, kun ihmiset ovat iloisia.
Vuosi vuoden perään asuntovaunulla tai -autolla tangoilemaan tulevissa pariskunnissa on jotain todella suloista. Onhan jokaiselle porukalle ääneen lausumattomalla sopimuksella varattuna aina samat karavaanipaikatkin. Jos Miettisten paikalle yhtäkkiä tuleekin Niemiset, niin kyllä vieressä olevat Korhoset siitä huomauttavat! Työkaverini kertoi tapauksesta, jolloin yksille niemisille oli käynyt huonosti ja joku oli käynyt peruuttamassa asuntovaununsa heidän vakiopaikalleen. Siinä meinasi tangofiilis lopahtaa heti alkuunsa, mutta kun perheen rouva kuuli, että yhdellä vapaalla paikalla oli joskus Jari Sillanpää leiriytynyt, niin johan se toinen paikka kelpasi! Siihen asti, kunnes luvaton vaunu oltiin saatu pois heidän omalta paikaltaan, tietenkin. Vaikka näistä asioista voi hyvällä - ja joskus pahallakin - heittää vitsiä, ovat Tangomarkkinat varmasti monelle siellä käyvistä vuoden kohokohta. Ja saavathan nuo käsi kädessä kulkevat vanhat pariskunnat ainakin minun mieleni lempeäksi.
Itsehän kävelin illan kylmetessä käsikynkkää serkkujen kanssa. Meillä oli nimittäin serkkutyttöjen viikonloppu tangoilujen hengessä. Jälleen saatiin todeta, että mitä serkumpaa, sitä herkumpaa - esimerkiksi metrilakut tekivät tangotorilla kovasti kauppansa. Oon kyllä niin onnellinen, että mulla on serkkuja ystävinä! Me ollaan vuosien varrella kasvettu yhä läheisimmiksi - tavallaan melko erilaisiksi, mutta hyvällä tavalla yhtä hulluiksi. Ja jotenkin mulla on pidempään jo ollut sellainen fiilis, että vaikka koko muu maailma hylkäisi, niin serkkuihini voin aina luottaa. Kiitos, että olette olemassa!
Potentiaalisia tanssittajia ei meille hirveästi näkynyt, mikä oli harmi, koska tanssiminen on oikeasti niin kivaa! Lavatanssikärpänen puraisi jälleen kerran, ja saa nähdä, josko ensi syksynä treeniohjelmaan kuuluisi taas lavatanssit Paavo Nurmen tapaan. Valmentajani on nimittäin kertonut, että kyseinen huippu-urheilijamme treenasi pohkeet kuntoon tanssimalla. Liekö tuo totta vai ei, mutta ainakin mielenterveydelle tanssi on hyväksi: fyysinen läheisyys, musiikki, liikunta ja juttuseura kaikki samassa paketissa! Kunpa tuo katoava kansanperinteemme, lavatanssit, tulisi taas uudelleen huutoon!

Nimen selvennys

Nyt ollaan jännän äärellä, sillä tästä eteenpäin minäkin kuulun heihin: pelottaviin bloggareihin. Tunnukset luotiin jo viime vuoden elokuussa, mutta ajatusta piti vielä sen jälkeen kypsytellä ”jonkin aikaa”.  Viimeisinä viikkoina aloittamisen lykkääntyminen johtui siitä, ettei mulla ollut vielä tahtomaani taustakuvaa. Ja viimeisinä päivinä siitä, että onnistuin sählätessäni poistamaan jo melkein valmiiksi kirjoittamani aloitustekstin.

Tämä ei tule olemaan mihinkään tiettyyn teemaan sitoutunut blogi. Kirjoitukseni tulevat käsittelemään, ei enempää eikä vähempää kuin, elämää; Elämää sen iloineen ja suruineen, epäkohtineen ja mahtavuuksineen. Voisi sanoa, että tästä tulee sellainen avautumisblogi. Mutta toisin kuin avautumisella yleensä käsitetään, täällä kirjoitetaan sekä hyvistä että huonoista asioista. Koska eihän pelkästä valittamisesta ole mitään iloa! Tietenkin omat kiinnostuksen kohteeni ja minulle tärkeät asiat vaikuttavat siihen, mistä vinkkelistä sitä elämää katsotaan. Terveys, urheilu ja ystävät muodostavat omassa elämässäni sellaisen triangelin, jossa yhdenkin osan heikkous saa koko soittimen epäkuntoon. Ja voin kertoa, että ei tämä elämä ihan aina ole ollut pelkkää tanssia ja laulua - vaikka molemmat niistäkin ovat lähellä sydäntäni.

Voisin vähän selventää tuota blogin nimeä. Mitkä ihmeen poistetut päärynät? Tämä liittyy ensimmäiseen avautumisaiheeseen, mikä tuli mieleen, kun ajatusta blogin aloittamisesta päässäni pyörittelin.

Viime vuoden loppukesästä olimme seuralaiseni kanssa rantakylpylässä erään minulle kovin rakkaan järven rannalla. Maisemat olivat ihanat ja sydämeni täyttyi kauneudesta ja haikeista muistoista, mutta… Kuten yleensä hotelleissa, tämänkin hotellin yöpymishintaan kuului ylellinen hotelliaamiainen. Jälleen kerran pistin merkille, kuinka ihmiset hotelliaamiaisella käyttäytyvät: ruokaa kasataan lautaselle kukkuroittain, vähän maistetaan ja loput jätetään. Onhan kaikesta jo etukäteen maksettu! Lapsiperheiden pöytien jätöksistä ymmärrän ne lasten osuudet, mutta kun paljon suuremmat ruokakasat jää aikuisten kohdalle. No, me koitettiin olla mukavia ja ekologisesti hyviä tyyppejä: yhtään ei jäänyt meidän pöytään syömätöntä ruokaa ja astiatkin laitettiin mahdollisimman siististi pöydälle kasaan, jotta ne ois helppo kerätä. Yhden päärynän verran olin kuitenkin arvioinut mahalaukkuni venyvyyden väärin ja ajattelin sen sitten ottaa mukaan matkaevääksi. Tyytyväisinä kävelimme pois aamupala-alueelta, kun yksi hotellin ravintolatyöntekijöistä pysäytti meidät: ”Anteeksi, tuon te joudutte jättää tänne.” En ensin tajunnut, että mitä, ja kysyinkin, että mitä tämä työntekijä tarkoitti. ”Niin meillä saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta ruokaa ei saa ottaa mukaan.” Siinä vaiheessa tajusin, että nyt puhuttiin kädessäni olevasta päärynästä. Kysyin sitten vähän ällistyneenä, että mitä mä sille päärynälle sitten teen. ”No sä voit laittaa sen tuohon biojäteastiaan.” ”Et oo tosissas!”, pääsi mun suusta, mutta ihan tosissaan tämä työntekijä oli. Sinne meni kelpo päärynä. Biojäteastiaan. Ainut ”jäte”, mitä meidän pöydästä jäi. Kiitos ja näkemiin. Ei tässä maassa vaan aina periaatteet ja järkevä käytäntö kohtaa.

Että sellainen tarina. Lisää päärynän kaltaisia ja täysin erilaisia juttuja myöhemmin. Tervetuloa seuraamaan mun ajatuksia elämästä!