Lehmänlannan tuoksahdus

Maalle tullessaan useimmat ihmiset varmaan kauhistelevat sitä p*skan hajua, mikä eteen saattaa tulvahtaa. En itsekään yleisesti ole mikään ulosteiden ystävä, mutta siskon kanssa tässä todettiin, että tietty p*skan tuoksu on vain hyvä. Se tuo mieleen mummolan navetan ja ylipäätään tuon pienen ja niin rakkaan tuppukylän tunnelman. Tämä oikeanlainen p*ska tuoksuu lämpimälle, hieman savuisalle, ei pistävälle, kuten vaikkapa sikalan p*ska. Savun sivuaromi hajuun tulee tietenkin ilman mukana kulkeutuvasta kulotussavusta tai vanhan maaseudun puuenergian käytöstä, joskus jopa ihan mummolan saunasta. Tällä viikolla lenkkeillessämme kotikonnuilla eteen tuli melkein tällainen oikeanlainen tuoksahdus. Siinä sitten molemmat myhäilimme ja haistelimme ilmaa, kunnes totesimme, että ei sitä hyvää p*skaakaan määräänsä enempää sieraimiinsa vetele. Hajut ovat kuitenkin muistojen parhaimpia virkistäjiä, joten tällä selitämme kummallisen mieltymyksemme tiettyihin maalaistuoksuihin. 

Maalla on kuitenkin muutenkin mukavaa. On ihanaa olla päivät pitkät meikittä ja verkkari-kollarivaatetuksessa. Tähän tyyliin: 

Addun tiimissä jo vuodesta 1999

Adidaksen vaatetus ei kyllä petä - noi kuvan kuteet ovat tosiaan mulla olleet jo kohta viisitoista vuotta. Huppari on odottanut uutta aikaansa kaapissa. Sehän on ostettu siihen aikaan, kun ala- ja vielä yläasteellakin ylisuuret hupparit olivat kuuminta muotia. Neljästä isosta hupparistani kaksi on nykyään isän käytössä, mikä kertoo hieman siitä, miten isoja ne todella pikkutytölle olivat! Verkkareitten kestävyydestä kertoo puolestaan se, että ne on varmaan yli kymmenen vuotta olleet isän käytössä tässä välissä, kunnes varastin ne takaisin omaan kotirentoiluvaatevarastooni.

Kaikista parasta tämänkertaisessa pidemmässä kotikotivierailussani oli joka tapauksessa yhdistetty pyörä-, puolukka- ja lounasretki kotiseudun korkeimpiin maisemiin. Välihuomautuksena pakko mainita, että koska ollaan Etelä-Pohjanmaalla, niin noi korkeudet ei siis mitään ihan hirveitä ole. Seuraavassa kuvassa ollaan lähdössä polkemaan:

Tyylitajuiset mammat valmiina marjamettään

Poljettiin systerin kanssa sellaiset 13 kilometriä puolukkapaikalle, missä isä ja "vävypoika" (siskon poikaystävä) jo odottelivat auton kanssa. Oli ihan mielettömän kokoisia puolukoita! Ja mustikoitakin sen verran, että sai huulet sinisiksi. Koska nälkä alkoi kuitenkin jo hiipiä nahan alle, niin lähdettiin vajaan 10 litran saaliin jälkeen näköalapaikalle ja syömään. Ensin katsastettiin ympäristö: 

KII-karit!

 

Ei näkynyt karhuja ja siksi voitiinkin alkaa virittelemään nuotiota ja eilisen keittoa sekä alkupalanakkeja: 

Nälkäiselle maistuu

Jälkkäriksi meillä oli vielä kahvii ja pullaa sekä vähän tummaa suklaata. Ai että, lähettiin siis ulos syömään oikeen monen ruokalajin lounas!

Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikään mennessä olen huomannut kehittäneeni itselleni yhden vakavan riippuvuuden: raitisilmariippuvuuden. Asun siis suurimman osan vuodesta Suomen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, keskustan tuntumassa. Välillä tuntuu siltä, kun siellä ei saisi oikeaa ilmaa ollenkaan ja jossain vaiheessa kaipuu maalle kasvaa niin suureksi, että sinne on vain pakko päästä. Rakastan kyllä opiskelukaupunkiani - Suomen kaupungeista se on mielestäni ylivoimaisesti paras. Mutta siellä on vaan liikaa autonpirulaisia, ja joskus ihmisiäkin. Onneksi aina välillä voi hypätä junaan ja matkustaa E-P:n lakeuksille ja metsän siimeksiin! 

Tämmöistä ällömaalaiskansallisromantiikkahössötystä tällä kertaa! Vielä päivän nautiskelen kotikodin rauhasta ja sit palaan kaupungin sykkeeseen ja ehkä jossain vaiheessa, ja vähän pienemmällä väliajalla kuin viimeksi, kirjoittelen jotain ihan muuta. Värikkäitä, raikkaita ja oudon lämpimiä syksyisiä päiviä teille kaikille! 

-L