Miten musta tuli tämmönen?

Nature vs. nurture. Perimä vai ympäristö? Miten meistä tulee sellaisia ihmisiä kuin olemme? Psykologiassa tätä ollaan koitettu selvittää jo vaikka kuinka kauan ja aiheesta löytyy pilvin pimein kirjoituksia. Viimeisimpien itse lukemieni tekstien valossa juttu menee suunnilleen näin: Meille on syntymälahjaksi suotu joku tietynlainen temperamentti, käyttäytymis- ja toimintatyyli. Temperamentti toimii pohjana persoonallisuuden kehitykselle, mikä puolestaan tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Taustalla on siis perimä, mutta ympäristö muokkaa "lopullisen" persoonallisuuden. Lainausmerkeissä siksi, että jotkut ovat sitä mieltä, että persoonallisuus itse asiassa kehittyy koko elämämme ajan. Kuitenkin aivojen kypsymistä ajatellen otsalohko, persoonallisuuden neurologinen tyyssija, kehittyy valmiiksi noin 25 ikävuoteen mennessä. Tämän jälkeen siis oletetaan, että ihmisen persoonallisuus ei enää sen kummemmin muutu.

Olemme ystävieni kanssa viime aikoina pohtineet, että miten meistä on voinut tulla tällaisia ihmisiä, vaikka vanhemmat ovat mitä ovat. Tai no ystävilläni pohdinta on ollut tällaista, omalla kohdallani lähtökohdat ovat hieman erilaiset. Ehkäpä ihmisistä keski-iän jälkeen tulevat pahimmat puolet esiin, en tiedä. Mutta sen jälkeen, mitä asioita ystäväni ovat vanhemmistaan valittaneet, olen itsekin todennut, että "miten susta on voinut tulla tommonen?". Tarkoittaen, että miten toisesta on tullut noin mahtava ihminen. Ehkä vanhemmat ovat kuitenkin tehneet oikeita asioita oikeaan aikaan. Tai ehkä ystävilläni on joku piilevänä peritty "hyvä ihminen" geeni. Tai he ovat kotona vanhempiaan tarpeeksi katseltuaan miettineet, että "tommonen en ainakaan halua olla". Tarkoitus ei ole todellakaan tässä dissata kenenkään vanhempia. Yksikään tapaamistani ystävieni vanhemmista ei ole ollut mikään idiootti vaan pikemminkin kaikki ovat olleet omalla tavallaan mukavia. Kyse on elämänkatsomuksellisista asioista ja erilaisista käyttäytymistavoista. Niin, persoonallisuudesta.

Tosi usein tulee itse mietittyä, olisinko kovastikin erilainen ihminen, jos elämässäni asiat olisivat tapahtuneet toisin. Jos en olisi kokenut elämäni aikana niin isoja menetyksiä. Toisaalta voin miettiä asiaa myös siltä kantilta, että olisinko kovastikin erilainen ihminen, jos elämääni ei olisi siunaantunut niin mahtavia ihmisiä! Ystäviä, jotka tuovat minusta parhaat puolet esiin.  Juuri tänään eräs alan ammattilainen kysyi minulta, että urheilun ja ”suuren kognitiivisen kapasiteetin” lisäksi, mitkä ajattelen olevan voimavarojani. Osasin heti vastata, että useat läheiset ystävät. Se, että minulla on niin monta ihmistä, joille voin puhua melkein kaikesta. Samalla kuitenkin pohdin, että jos olisin luonteeltani erilainen ihminen, ei mulle varmaan olisi kertynyt niin hyviä ihmisiä ympärille. Ehkä se siis kuitenkin on peruspositiivisuus, mikä tuo kaikkea hyvää elämääni. Myös syvimmissä soissa rämpiessäni oon onnistunut tutustumaan ihmisiin, jotka lopulta ovat mut kuivalle maalle räpiköimään nostaneet. Sillä räpiköimistähän tämä elämä edelleen osin on, mutta aurinko paistaa silti helpommin kuivalle maalle kuin suonsilmiin. No joo, menee liikaa vertauskuviin.

Lähdin kirjottaan tätä tekstiä suuret ajatukset mielessäni, mutta näin vain taitaa luovuus jäädä kesken. Ehkä silti jotain saitte irti ja voitte pysähtyä pohtimaan, ootteko oman tienne kulkijoita vai löytyykö suvusta kuitenkin joku, joka olisi ollut samankaltainen. No, jos ei, niin voidaan siteerata yhden rakkaan ystäväni suusta kuulemaani lausahdusta: perhettä ei voi valita, mutta ystävät voi. :)